Osallisuus ja poliittiset eleet

Abstract

Onko instrumentaalisen muutosagendan toteuttaminen poliittisen ja yhteiskunnallisen taiteen ainoa mahdollinen muoto? Pohdin tekstissäni oman elokuvantekemiseni ja lajityyppini dokumentaarisen elokuvan reunaehtoja poliittisen ja poeettisen paradoksaalisessa kohtauspisteessä. Miten dokumentaariset esitykset voivat rikkoa lajin perinteestä nousevia asetelmallisia tehtäviä? Millaisen haasteen lajille ominaiselle uhrimotiiville asettaa Jacques Rançièrin ajattelussa keskiössä oleva radikaali tasa-arvoisuuden periaate? Miten voi luoda osallisuuden esityksiä, joissa äänet eivät ole uhrien vaan oman elämänsä täysvaltaisten toimijoiden?