Lectio Praecursoria: Esityksen mahdollinen luonto – Suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta

Abstrakti

Esitystaiteellista tutkimustani ovat motivoineet ja johtaneet kysymykset, mikä on esitystaiteen merkitys ja mitkä ovat sen mahdollisuudet ekokriisien aikakaudella. Lähtökohtanani on filosofi Felix Guattarin kanssa jakamani ajatus, jonka mukaan ekokriisit ilmenevät usealla, toisiinsa kietoutuneella ekologisella tasolla: ympäristöllisellä, sosiaalisella ja mentaalisella. Ympäristölliset kriisit, etenkin lajien sukupuutot, ilmastonmuutos ja mahdollinen laajempi biosfäärin perustilan muutos, vaarantavat nykyisten ja tulevien maapallon eläjien elämisenehdot. Nämä kriisit ovat useiden tutkijoiden mukaan vallitsevan talousjärjestelmän, kapitalismin, tuottamia ja kärjistämiä. Ne ilmenevät ympäristön lisäksi myös kahdella muulla tasolla: sosiaalisen ekologian (eli sosiaalisten suhteiden) ja mentaalisen ekologian (eli ajattelun, havaintojen, tuntemisen, muistin, mielentilan ja muulla subjektiviteettiin kuuluvalla) alueella – eli siis eri tavoin suhteissamme itseen ja toisiin. Vaikka tätä horisonttia ei haluaisi ajatella, se muovaa meitä, jokapäiväistä elämää, tutkimusta, taidetta. Horisontin voi ajatella kuuluvan uuteen ja kompleksiseen aikakauteen, jossa ihmisen vaikutus maapalloon nähdään suurempana kuin minkään muun voiman. Tätä aikaa on nimitetty antroposeeniksi eli ihmisen aikakaudeksi, mutta myös kapitaloseeniksi eli pääoman aikakaudeksi, ja chthuluseeniksi, monilajisten kytkeytymisten ajaksi. Mutta samaan aikaan kun ihmisen vaikuttavuuden ajatus on noussut esiin geologisen aikakauden mittakaavassa, vaikutamme lajina olevan yhä kykenemättömämpiä ratkaisemaan olemassaoloamme uhkaavia ongelmia. Tutkimustani ohjasi tarve arvioida uudelleen, keitä me ihmiset olemme, minkälaiset suhteet meillä on muihin samaan aikaan maapallolla eläviin ja miten me noita kanssaeläjiämme kohtelemme.