Making Making Matter: Paper as Paradox in Practice-as-Research

Abstrakti

Tässä artikkelissa havainnollistamme ja reflektoimme oman taiteellisen esitystyömme prosessia ja estetiikkaa kysyen: miten taiteellisen työn tekeminen voisi merkitä yhtä paljon kuin ne dokumentit jotka tehdään jälkeenpäin? Esityksen valmistelu, joka alkoi vuoropuheluna, jätti jälkeensä materiaa, jota edelleen käytämme tehdäksemme uuden esityksen – tällä kertaa kuvien ja sanojen kanssa, jotka puramme ja taas kokoamme. Vuoropuhelu on kirjoitettu, sitten muutettu, ja sitten taas kirjoitettu, jotta voimme tarkastella sitä tässä ja nyt. Emme siis vain kirjoita tutkimuksesta vaan näytämme kuinka itse kirjoittaminen (ja tuon kirjoitetun tekstin lukeminen) muodostuu tutkimukseksi. Tarkastelemalla paperin materiaalisuutta – paperin, jolle kirjoitamme ja jolta luemme – ja erittelemällä kuinka se on valmistettu, voimme kyseenalaistaa tekstin hegemonian ja paineet, jotka akatemia asettaa tutkijoille vaatimalla jatkuvasti lisää julkaisuja. Käsittelemme taiteellisen työn tekemisen ja tutkimuksen välistä monitahoista suhdetta ja kysymme: voimmeko luoda ja ajatella, toimia ja teoretisoida, tehdä ja kirjoittaa tekemisestä vähentämättä yhden aktiviteetin arvoa toista priorisoimalla?

Olemme työskennelleet yhdessä viimeiset kahdeksan vuotta ja tehneet performanssi-installaatiosarjan Brief Encounters (or The Breaking of Images), jonka osia on esitetty Britanniassa, Suomessa ja Hollannissa. Ammennamme inspiraatiomme tasavertaisesti tekijöiltä ja ajattelijoilta Francis Alÿsista Brian Massumiin ja Gutai-ryhmästä Rebecca Schneideriin. Valmistelemme esityksemme huolellisesti viettämällä pitkiä aikoja paikoissa joista itsemme löydämme, esiintyäksemme sitten vain muutaman minuutin ajan ennen kuin hävitämme (tai ainakin koetamme hävittää) kaikki esityksen jäljet. Jäljet (melkein) hävittämällä kadotamme samalla todistusaineiston. Tekeminen joka tapahtui esityksessä, ei näytä enää merkitsevän mitään. Meitä kiinnostaa kuitenkin pohtia, kuinka tekeminen saadaan merkitsemään tinkimättä jo tehdyn teon arvosta, tekemättä myönnytyksiä itse esityksen tärkeydestä. Niinpä kysymme tässä artikkelissa: miten voimme kunnioittaa taiteellisen tekemisen tekoa samaan aikaan pohtien kuinka ja miksi teko tehtiin? Kuinka siis pitää tekeminen ja tekemisen pohtiminen samanaikaisesti kriittisenä ja luovana?